24/7 yhteiskunta

Järki menee kun sitä ajattelee, kunnes koittaa aika, jolloin ei edes halua enää ajatella. Ajatukset muuttuvat pelottaviksi. Meidänkin perheen arki muuttuu radikaalisti kun loppukesästä koittaa töihinpaluu.

Sitä lukee artikkeleita, joihin helposti samaistuu. On toistuvasti todistettu vuorotyön olevan terveydelle haitallista. On tutkimuksilla osoitettu lapsen psyykeen kärsivän rikkinäisestä rytmistä. Nämä tärkeät, käytettävissä olevat tiedot eivät kuitenkaan mahdu samaan pöytään, kun sovitaan työehdoista. Ja aina löytyy joku korkeasti koulutettu asiantuntija. Se arvokkaasti saapuu paikalle ja perustelee, kuinka on pakko. Ja me uskomme sitä helpommin kuin omaa arvostelukykyämme?

Tässä kohtaa minä menen kuitenkin äidinvaistolla – tulevaisuudesta välittävän vaistolla. Ei meidän niinkään, mutta lastemme ja heidän lastensa asialla.

Työelämä kiristää tahtia. Yhä useammalla alalla työskennellään jo erilaisissa vuorojärjestelmissä. Viikonloput, pyhät ja yöt ovat muuttuneet osaksi työnantajan käytettävissä olevaa työaikaa. On aloja, joissa tämä on todella pakko. Emme pärjäisi ilman poliisin, palomiehen tai vaikkapa sairaalan henkilökuntaa, elleivät he työskentelisi vuorokauden ympäri ja jokaisena viikon päivänä. Kiitos heille siitä.

On kuitenkin myös aloja, joissa pakko perustuu yritysten kilpailukyvyn säilyttämiseen. Kaikkien on joustettava. Joustettava terveydestään? Joustettava omasta arvomaailmastaan? Kun työvuorot voidaan sijoitella kohtaan kuin kohtaan viikkoa, niin mihin jää pienten lasten perheiden yhteinen aika?

Lasten kasvatusvastuu on ja tuleekin olla lapsen vanhemmilla, mutta onko se konkreettisesti enää kohta mahdollista?

Perheessä, jossa toinen tai jopa molemmat vanhemmista työskentelevät vuoroissa on mm. yhteisen perheillallisen onnistuminen jo pelkkä haave paremmasta.

Itse olen jo pidemmän aikaa ollut kiinnostunut näiden ”yöaikavapautusten” vaikutuksista ihmiseen, niin terveydellisistä kuin perhepoliittisistakin syistä.

Toistaiseksi vielä suhteellisen monessa työyhteisössä öistä ja pyhätöistä onneksi pyritään sopimaan joko tessin velvoittamana tai luottamusmiesten sinnikkyyden ansiosta.

Työntekijöiden yksityiselämän eri vaiheet tulisi huomioida vieläkin paremmin työvuoroista sovittaessa, siihen minä uskon ihan niin kuin asiantuntijatkin.

Mutta kuinka on tulevaisuudessa? Uskon kuitenkin myös siihen, ettei kaukana ole aika, kun nekin siirtyvät työnantajan juridisen määräämisvallan piiriin.

Äiti-ihmisen sydän särkyy, kun ajattelen taaperoikäistä lasta omassa vuorojärjestelmässään. Hän näkee mahdollisesti maailman tärkeimpiä ihmisiään vain muutaman tunnin päivässä. Hän nukkuu yönsä kaukana vanhemmistaan, vuoropäiväkodin kerrossängyssä. Hänen työpäivänsä on monesti vielä meidän aikuistenkin päiviä pidempi. Mutta kun on pakko. Yhteiskunta vaatii.

Tai ajatellessani vaikka yksinhuoltajan pientä koululaista, jolla on kotiin saapuessaan odottamassa pöydällä vain lappu: ”Välipala ja päivällinen on jääkaapissa. Muista tehdä läksyt ja käy nukkumaan ajoissa. Äiti on iltavuorossa.” Henkeni salpautuu tulevaisuuden todellisuudesta.

Työn ja vapaan yhteen sovittaminen on muuttunut taidelajiksi, jossa vain kaikkein taitavimmat ja varakkaimmat pärjäävät. Mitä vähävaraisempi perhe, sitä todennäköisemmin osa tuloista joudutaan hankkimaan niissä terveyden ja perheen kannalta hankalimmissa vuoroissa. Raha ratkaisee. Tai työpaikalla saattaa yksinkertaisuudessaan vallita tilanne, jossa kaikki konemiehityslistat ovat täynnä, eikä rakoa mihin tämä työntekijä, jonka oma elämäntilanne on muuttunut, mahtuisi. Yrityksillä ei ole varaa pitää yhtään ylimääräistä ihmistä tuottamattomana vuorossa ja toisaalta, ei ole varaa seisottaa koneita, niissä vähemmän halutuissa vuoroissa. Tilanne voi olla todella hankala. Välillä inhimillisyys työvuoroista puuttuu, mutta kun on pakko. Meille uskotellaan.

Jos yhteiskuntamme jatkaa tätä kehityssuuntaa yhtä vauhdikkaasti kuin tähänkin asti, ovat kaikkein varattomimmat meistä pian pahemmassa pulassa kuin uskallamme ajatellakaan. Perheet ja ennen kaikkea lapset kärsivät kohtuuttoman paljon.

Odotan seuraavaa liikettä.

Tuleeko se urheiluseuroilta, jotka alkavat ensimmäisenä mukauttamaan tarjontaansa kysynnän tasolle. Harrastus mahdollisuuksia pitäisi olla myös vuorolapsille. Vai viedäänkö vuoropäiväkoti idea astetta pidemmälle, pakon sanelemana? Pelkään kuopukseni olevan jo sukupolvea, joka suorittaa peruskoulunkin osittain iltavuorossa.

Toivon, että jokainen, joka säädöksistä pääsee päättämään, antaisi ajatuksen talouselämän paineista huolimatta ihmisille ja perheille.

Toivon, että jokainen, joka haluaa ja tarvitsee, saa hetken niille oman maailmansa tärkeimmille ihmisille, edes jouluna.

Rauhaisaa joulun odotusta meille kaikille!

Julkaistu:

SAK:n Palkkatyöläiset -blogi 16.12.2013