Jatkuvaa edunvalvontaa

Elämämme on täynnä onnistumisia ja epäonnistumisia. Molemmat vaikuttavat meihin juuri sen verran kuin annamme tai haluamme niiden vaikuttaa.

Voin kokea onnistumisia monessa asiassa: työpaikalla varsinaisessa työssäni tai vaikka luottamusmiehenä, kotona lasten kasvatuksessa ja ihmissuhteissa tai vapaa-ajalla ja ihan missä vain. Samoin voin kokea epäonnistuvani kaikissa samoissa tilanteissa ja paikoissa.

Mutta kumpi on oikeastaan tulevaisuuteni kannalta parempi minulle itselleni?

Tarvitsenko aikuisena yhtä paljon epäonnistumisia – kuin lapsille kehotetaan ”tuottamaan” – oppiakseni sietämään negatiivisia kokemuksia ja kehittymään onnistujaksi?

Luottamusmiehenä voin sanoa, että jokainen epäonnistuminen johtaa kovempaan haluun pärjätä taistelussa seuraavalla kerralla. Kotona opettelen olemaan ihan vain ihminen, enkä aina se kaikkein täydellisin äiti ja keksin seuraavalla kerralla toisen tavan hoitaa tilanteita.

Olen monta kertaa hokenut itselleni erinäisissä tilanteissa: Voi kun tämä onnistuisi. Tuudittaudunko siihen tunteeseen ja unohdan siinä samassa kaiken sen, mikä johtaa mihinkin lopputulokseen?

Nyt mietin, pitäisikö olla edes vähän kiitollinen niistä epäonnistumisistakin, sillä niitä kuitenkin tulee ja on tullutkin. Niistäkin saan voimaa jatkaa tehtävissäni. Näen virheet ja pystyn analysoimaan itseäni tai toimintatapojani, sitä, mikä mahdollisesti meni väärin tällä kerralla.

Viime vuonna on epäonnistuttu siellä ja täällä. Toisaalta on myös onnistuttu. Mikä onnistumisistani oli paras ja minkä epäonnistumisen olisin voinut välttää?

Luottamusmiehenä en saa unohtaa sitä, mikä on itse asiassa tärkein tehtäväni. Keskitynkö liiaksi jo syttyneiden tulipalojen sammuttamiseen, sen sijaan, että estäisin niitä syttymästä? Moni toimii ja näkyy vasta, kun on jo kriisi päällä, kuten esimerkiksi ne yt-neuvottelut.

Pitäisi muistaa se tosiasia, että varsinaiset neuvottelutkin olisi paljon helpompi viedä läpi, jos tekisimme ahkerammin edunvalvontaa kriisien välissä. Viettäisimme enemmän aikaa työkavereiden seassa ja kyselisimme heidän vointiaan ja ajatuksiaan työn suhteen muulloinkin kuin vasta silloin, kun kysymykseen liittyy jo mielipide parhaasta säästökeinosta. Olisimme aidosti kiinnostuneita heidän tilanteistaan ja ammentaisimme voimaa sekä valmiita ratkaisuja tulevia koitoksia varten. Tämä varmasti myös kasvattaisi joukkovoimaa siinäkin määrin, ettei niin helposti joutuisi selittelemään tekemiään ratkaisuja sitten jälkikäteen.

Panostettaisiinko jatkossa vähän enemmän edunvalvontaan sillä väliajalla? Varmasti niitä onnistumisiakin tulisi enemmän ja epäonnistumiset vaihtuisivat vain uusiksi haasteiksi, joissa sitten onnistuttaisiin seuraavalla kerralla.

Julkaistu:

SAK:n Palkkatyöläiset -blogi 6.2.2014