Kun mieli murtuu

Suomi eläköityy vauhdilla, mutta silti meistä tunnollisista työelämän puurtajista jää käsittääkseni vain enää alle 50 prosenttia sille "oikealle" eli vanhuuseläkkeelle. Vastaavasti samaan aikaan yhä useampi jää ennenaikaisesti sairaseläkkeelle, suuri osa mielenterveydellisistä syistä.

Syksyn eläkepöydässä linjattiin, että fyysisesti tai henkisesti kuormittavan ja pitkän työuran tehneillä on mahdollisuus hakea työuraeläkettä. Se on hyvä sinänsä, mutta kuormittavuustekijöitä ei kuitenkaan päätetty, vaan asiaa pohditaan nyt työryhmässä. Toivon todella, että kuormittavuus jatkossa huomioidaan, ja jonkinnäköiset mittarit saadaan luotua.

Suomi elää edelleen myös alituisessa yt-myllytyksessä ja ihmisiä lomautetaan ja irtisanotaan kiihtyvää tahtia. Työpaikoilla pitää pärjätä entistä pienemmällä työvoimalla. Jäljelle jääneiden onnekkaiden, työpaikkansa säästäneen porukan, on kuitenkin samalla kiristettävä tahtia saadakseen aikaan entistä enemmän.

Loppuun palamisen ja mieleltään sairastumisen riski kasvaa ikävä kyllä samassa suhteessa. Olen hirveän huolissani siitä, riittääkö meiltä kylliksi huomiota mielenterveysongelmille ja niistä kärsiville ihmisille.

● ● ●

Yleisesti ottaen, jos vaikka käsi murtuu, se korjataan, yhteiskunta osallistuu kustannuksiin ja ennen pitkää työntekijä palaa sorvinsa ääreen Jos sen sijaan mieli murtuu työtaakan alla, sen korjaaminen on huomattavasti vaikeampaa, sillä mielenterveyden järkkymiseen on vain lääkkeenä pitkä sairauskierre ja lopulta eläköityminen ja syrjään sysääminen työelämästä. Liian usein muustakin elämästä. Pystyykö tällaista lopputulemaa edes korvaamaan kukaan tai mikään?

Paitsi, että fyysiset tapaturmat ovat usein korjattavissa, vammoista ei myöskään välttämättä kärsi kuin loukkaantunut itse. Psyykkiset ongelmat sen sijaan heijastuvat ja yleensä niistä kärsii myös lähipiiri, lapset, puoliso, vanhemmat ja sisarukset.

Pelottavinta kaikessa on se tosiasia, ettei monissa tilastoissa edes huomioida psyykkisiä vaurioita, tutkita niiden syytä tai velvoiteta työnantajaa korjaamaan tilannetta.

Mielenterveyden horjuminen jättää pysyvät jäljet sairastuneeseen. Se voi kuitenkin jättää pysyvät arvet myös jälkipolveen. Vanhemman sairastuminen muuttaa lapsen maailmankuvaa ja nakertaa hänen turvallisuuttaan.

Yksilön työelämä voi siis sairastuttaa koko perheen, ei niin kuin vaikkapa influenssa, vaan paljon kohtalokkaammin ja pysyvästi.

Olen monesti kuullut puhuttavan myös geeniperäisistä taipumuksista sairastua mieleltänsä. Minua kuitenkin askarruttaa tämäkin: onko se geeneissä vai onko taustalla ihan yksinkertainen kaava, missä lapsen alkutaival heijastuu vanhemmalla iällä kykyyn käsitellä omaa elämää ja sen haasteita? Viisaat ja oppineet tietävät ehkä vastauksen...

● ● ●

Moniko pysähtyy miettimään, mikä on kunkin sairastumisen taustalla ja miten tragediat oikeasti voitaisiin välttää?

Minun kokemukseni mukaan valitettavasti ihminen on ihminen toiselle vain niin kauan kuin hän pysyy henkisesti ehyenä. Sen jälkeen hän on vain mielisairas, jonka ymmärtämiseen ja auttamiseen ei tuhlata aikaa.

Minä haluan, että tartumme rivakasti toimeen, välttääksemme turhat tragediat. Työ alkaa siitä, että korjaamme asenteemme mielenterveysongelmia kohtaan. Uhraamme ajatuksen sille, mihin olemme yhteiskuntana matkalla. Ihminen ei nimittäin edelleenkään kestä ihan mitä vain, ei edes yrityksen, eli oman työpaikkansa kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä...

Hiljattain huomasin lukijan osuvan ajatelman Kodin Kuvalehdessä: ”Työuupumukseen sairastuneet ihmiset ovat loppujen lopuksi niitä terveitä työntekijöitä. He reagoivat tähän sairaaseen yhteiskuntaan, jonka vaatimukset ovat epäinhimillisiä.”

Tähän on hyvä päättää tämän kertainen pohdinta, tai aloittaa se porukalla!

Julkaistu:

SAK:n Palkkatyöläiset -blogi 13.11.2014