Lapsiperheen normipäivä

Ei, onko mun pakko? Ajattelen siinä vaiheessa kun EN ole vielä hereillä.

”Sukka irtiii, mä vedin päivin öin…”, kantautuu korviini, siis isommat pojat ovat heränneet. Vilkaisu kelloon todistaa epäilykseni, vaikkei mielestäni vielä ole aamu.

Klo: 6.10, on pakko nousta.

Aamu on tavallisen vauhdikas: aamupalaa, vaatteen vaihtoa ja hampaanpesua neljältä lapselta. Pikkukakkosen alkaessa ehdin hörpätä kahvit ja kurkata peiliin ennen varsinaista suoritusta. ”Pukee, pukee, pukee, hanskaa, pipoa ja huivia, ennen toppapukuja.”

Pakkasta miinus 12 astetta ja uutta lunta10 senttiä.

Mäkisen karavaani lähtee kohti esikoulua, jonne vanhin poika olisi saatava ennen yhdeksää. Matkaa on pari kilometriä, ei kuullosta pahalta. Huomaan kuitenkin harmikseni kulkevani taas auraamattomassa maastossa työntäen tuplarattaita ja vetäen perässäni kahta stigaa. Aamukiukku on valmis.

■ ■ ■

Kiroan itseni alimpaan helvettiin, miksi en lähtenyt autolla? Tänään se olisi ollut käytössä, miehellä on iltavuoroviikko.

Perille päästyämme tunnen, kuinka hiki virtaa solkenaan pitkin selkääni. Nyt mä vilustun!

Esikoululainen sisään ja kohti seuraavaa seikkailua. Tarpominen jatkuu, välillä on onneksi joku pätkä, jonka joku ystävällinen on oman talonsa kohdalta kolannut. Viisi- ja kolmevuotiaiden kerhot alkavat tasan ysiltä, ei saa myöhästyä. Pusujen ja halien jälkeen takaisin kotiin pienimmäisen kanssa.

Kotiin palatessa, syvä huokaus.

Pyykin pesua, ruoan laittoa, leipätaikinan teko. Sähköpostin luku ja vastaus, nopea käväisy facebookissa.
Taikinan rauhassa kohotessa on aika taas pukea ja hakea lapsia, tällä kertaa kotiin päin. Sama show umpihangessa ja järjetön hiki kotiin päästessä.

Lapsille välipalaa ja leivät uuniin.

Tässä kohtaa talossa vallitsee pikkuhiljaa jo positiivinen kaaos. Sekasorto, jonka seasta ei ulos löydä, eikä toisaalta tarvitsekaan. Tämä on elämää.

■ ■ ■

Neljän lapsen taukoamaton huomion haku ja korvia viiltävä melu, joka helpottaa vain hetkittäin. Lasten juostessa ympäri taloa leikin pyörteissä, on pystyttävä keskittymään, valmistautumaan tulevaan hallituksen kokoukseen. Esityslistan viimeistely ja loppuviikon ruokalista kauppalappuineen syntyy kuin itsestään, en ainakaan näin jälkikäteen muista niitä laatineeni, ainakaan ajatuksella. Se siitä keskittymisestä.

Vaarallisia tilanteita ja helliä halauksia, riitaa, räiskettä ja rakkautta – niistä on meidän päivät tehty.

Leivät pois uunista, toisen vien naapurille.

Lisää pyykkiä ja tiskikoneen täyttö. Isäihminen lähtee töihin.

Ympäriltä kuuluu paljon puhetta, jota ei vielä osata puhua mutta äidin vaistolla ymmärretään. Kuopus 1,5 v. kulkee isompien sisarustensa perässä ja pitää melua itsestään.

Lumityöt ovat vielä osittain tekemättä.

■ ■ ■

Juuri tässä vaiheessa kirjoitusta havahdun – on liian hiljaista! Mutta haluanko edes tietää hiljaisuuden pelottavaa merkitystä?

Tasainen tuhina ja sydäntä lämmittävä näky piirtyy silmiini kääntyessäni. Pienin on löytänyt joulusta jääneen suklaakonvehdin ja tämä aarre tiukasti kädessään on nukahtanut säkkituoliin.

Siinä sulanutta suklaata siivotessani huomaan hämärän jo tulleen. Täytyy sytyttää kynttilöitä.

Vuosi on vaihtunut, maailmanloppua ei tullutkaan.

Kun tämän ”normaalin” kotiäidin rutiinin rikkoo jokin ikävä odottamaton tapahtuma, joita tavallisissa perheissä ja tavallisessa elämässä tapahtuu... ehkä ei pääministerin elämässä... on löydettävä voimaa ja keinot selviytymiseen. Ja sitten kun olen viimein sen hetken, ennen seuraavaa herätystä, sohvalla saanut henkäistä voin todeta kaikkeni antaneena. Fantastista, tämän olen ansainnut.

Julkaistu:

SAK:n Palkkatyöläiset -blogi 16.1.2013