Missä ME-henki piileksii?

Kuluneen kevään aikana olen lukenut mm. 23-vuotiaasta Mirasta, joka ei halunnut tehdä muuta kuin soittaa ja näki oikeudekseen elää muiden kustannuksella, kärjistetysti.

Olen lukenut kuinka Kelan tutkimusprofessori halusi poistaa toimeentulotuen nuorilta tai ainakin vaihtaa sen työmarkkinatueksi, mielestään oikeutetusti.

Ja olen lukenut usean kirjoituksen, missä nuori on syrjäytynyt tai vasta aivan lapsi on jätetty yksin, leikin ulkopuolelle, saatu tuntemaan itsensä jotenkin erilaiseksi tai ikävimmillään, jopa huonommaksi kuin muut.

Missä piileksii se kuuluisa ME-henki? On facebookissakin huudeltu… Tule esiin jo, sulla ei ole varaa olla hukassa yhtään kauempaa!

Tunnistan menneen ajan, jolloin vielä puhuttiin yhteen ääneen siitä, että kaveria ei jätetä. Ikääntyneistä pidettiin huolta ja autettiin, heitä kunnioitettiin, itsestään selvästi. Ymmärrettiin, kuinka tarvitaan koko kylä kasvattamaan yhtäkin lasta. Nykyään ei enää uskalleta puuttua, jokainen huolehtikoon omista asioistaan, yksilö on vastuussa itsestään periaatteella.

Mielestäni edelleen, jos kaupungilla nähdään joku pulassa, häntä autetaan koska niin vain yksinkertaisesti kuuluu tehdä.

Ja äidit pitävät huolen siitä, ettei kukaan lapsista ole yksin puistossa. Työpaikalla töitä voitaisiin tehdä porukalla, eikä yksilön suorittamiseen perustuvalla tavalla, joka vain lisää työyhteisön keskuudessa sisäistä kilpailua. Pahana päivänä annettaisiin olkapää sitä tarvitsevalle sen sijaan, että heti tilaisuuden tullessa mietitään miten käyttää toisen heikkoutta, vääntää puukkoa haavassa.

Ihmisen pitää edelleen pitää huolta toisesta.

Mutta siinähän se on. Yhteisöllisyys, ainakin osittain, arjen pienissä teoissa. Ei sittenkään niin hukassa.
Tunnistettavissa oleva kulttuuri, ilmapiiri, me-henki, joka vallitsi myös työpaikoilla ja kouluissa. Puhallettiin aidosti yhteen hiileen kotona ja kodin ulkopuolella. Ja pyhässä yksinkertaisuudessaan se toimi. Siinä sivussa lähes puoli huomaamatta samalla autettiin sitä heikompaa ja ajettiin yhteistä asiaa.

SIIS ME.

Jaksan uskoa edelleen, että maailmasta saa vielä sellaisen, missä kilpailu ei näyttele suurinta osaa, missä ahneus on aisoissa ja kateudella ei ole ylivaltaa. Katto tulee vielä vastaan.

Ihmisessä eläisi taas inhimillisyys.

Miksi emme sitten tee enempää? Me kaikki, yksilötasolla? Kotona ja työpaikalla. Suljemme itsemme pois maailmasta. Uppoamme omaan napaan ja sinnekin tietokoneen avulla…

Tarkoituksenmukaista? Sosiaalisesta mediastako enää opitaan sosiaalisuutta?

Pienen ihmisen alun tapaa käsitellä ympäristöään ja kohdata elämän haasteita. Pettymyksen sietokykyä. Unelmien saavuttamista. Elämän, joskus pelottavaakin todellisuutta.

Onko ihme, ettei tunteet enää tunnu niin tunteilta? Missä kuuluu ikävä tai näkyy suunnaton ilo kun tuijotan ystävän kirjoitusta? Halaus, mutta vain sanana ruudulla…

Tämän on väitetty johtuvan aikakautemme raadollisuudesta ja siitä pirullisesta y-sukupolvestakin, moni kirjoittaa… itsekin sorruin niin hetkeksi uskomaan.

Mutta, onko vika ja syyllinen aina joku muu kuin minä itse ja me? Omalla käytöksellään ja esimerkillään ihmiset muokkaavat nykypäivänkin yhteiskuntaa, puhumattakaan tulevasta!

Asetamme muutospaineen ja tarpeen mieluummin aina muualle. En minä, mutta muut asenteella. Täytyisi kuitenkin näyttää ensin itse esimerkkiä ennen kuin tuomitsee muut väärästä?

Ei y-sukupolvikaan yksin ole itsestään vastuussa. Me kaikki olemme vastuussa sen kasvatuksesta, opetetuista tavoista.

Me vaikutamme halutessamme myös siihen, usko tai älä, vielä on mahdollista, että minkälainen tulee z-sukupolvesta ja sitäkin seuraavasta.

ME KAIKKI YHDESSÄ.

Siinä se yhteisöllisyys lymyää laiskana ja tarpeettomana, se odottaa ja se haukottelee, miettii, tajuammeko ottaa sitä kädestä ennen kuin on liian myöhäistä, eikä suinkaan vielä niin sukupuuttoon kuolleena.

Tai sitten se on pienen vallattoman mörrimöykyn näköinen ja se hyppii iloisena ja vilkuttaa, haluaa toivottaa hyvää kesää kaikille!

Vaatii uskallusta muuttaa asennetta, saatat yllättyä, mitä muuta muuttuu samalla. Uskallatko kokeilla?

 

Julkaistu:

SAK:n Palkkatyöläiset -blogi 10.6.2013