Oikeus sairastaa

Olen viimeisten kahdeksan vuoden aikana, joina olen ollut aina välissä kotona lapsieni kanssa, miettinyt, onko kotiäidillä oikeutta sairastaa? Tai onko siihen oikeastaan oikeutta ollenkaan, ainakaan sairauslomaa emme saa.

Tiedän, että nyt ainakin joku lukijoista puhaltelee jo ensimmäistä kertaa ja ajattelee, että tulossa on vain valitusta. Mutta kyse on työelämään liittyvistä asioista ja minun kotona olemistani on monestikin luonnehdittu tämänhetkiseksi työkseni, joten luepa loppuun asti, saatat sittenkin olla kanssani samaa mieltä, tai sitten et.

Kun työntekijä sairastuu, on hänellä lain ja työehtosopimusten ansiosta oikeus olla poissa työstään ja sairastaa sairautensa pois ”rauhassa” tai ainakin tekemättä varsinaista työtään.

Tästä on sovittu silläkin periaatteella, että sairaana työnteleminen voi pitkittää puolikuntoisuutta, johtaa vakavampaan sairauteen ja työtehokin laskee. Riskit muiden kanssatyöntekijöiden sairastumisesta ovat varmasti myös olleet keskusteluissa mukana. Tärkein syy lienee sairastuneen työntekijän mahdollisesti aiheuttamat vaaratilanteet. Vaikkapa vaarallisten koneiden käyttö tai työskentely hoiva-alalla sairaana on työturvallisuusriski.

Olemme suurperheenä sairastelleet ihan normaaliin tapaan.

Aihe tuli mieleeni kuluneella viikolla, kun kävimme läpi sellaisen pienen vatsataudin poikasen. Siinä pakostikin taas tuli mietittyä tätä yhtälöä, jossa minä olen siis "töissä" kotona. Tällä kertaa vatsatauti ei pahimmalla tavalla tavoittanut minua, mutta on ollut kertoja, jolloin olen ollut melkein kuollut.

Minun oikeuteni sairastaa tautini on mielestäni vähintäänkin kyseenalainen. Olen ollut lähes neljänkymmenen asteen kuumeessa. Olen ollut leikkauksista toipuva. Olen ollut jopa tilassa, jossa tasapainoelimeni ei tiennyt miten päin olen, sairauden nimi on Menierin tauti. Ei vakava tai vaarallinen sairaus lainkaan, mutta sitäkin inhottavampi, sillä jo pelkkä silmien aukaisu johti välittömästi oksenteluun ja kävelyn jouduin käytännössä katsoen opettelemaan uudestaan.

Nyt tulee paras kohta: samaan aikaan kun olen näitäkin sairauksia sairastanut, olen ollut työssäni, vastuussa yhdestä tai jopa neljästä pienestä lapsestani.

Työehtosopimuksen mukaan lasten vanhemmalla, tässä tapauksessa siis miehelläni on oikeus olla palkallisella hoitovapaalla neljä päivää, sen jälkeen palkattomalla vapaalla vain, jos hän jäisi kotiin hoitamaan lapsia (vrt. työsopimuslain tarkoittama pakottava perhesyy). Mutta kun säännökset ovat niin hienoja, että jos minä olen kotona sairaana, ja lapset ovat terveitä, ei miehelläni sitä oikeutta ole. Sairaalaan joutumisenkin kohdalla vapautusta työstään hän saa vain juuri sen verran, kun tulkitaan olevan riittävä aika asioiden järjestelyyn.

Kaikilla meillä ei ole henkilökohtaisia isoja tukiverkostoja, joista valita kenet kutsuu hätiin kotiin avuksi. Kuitenkin useiden aiheen sisällä käytyjen keskustelujen pohjalta, näiden tukiverkostojen varaan lasketaan liiankin paljon.

Haluaisinkin herättää kysymyksen siitä, miten ihmishenki voi olla arvokas ja esimerkiksi lastensuojelu- ja heitteillejättö pykälät olla voimassa vain, jos sinulle maksetaan samanaikaisesti toisen lain tarkoittamaa palkkaa?

Omalla ja toisen ihmisen hengellä on väliä vain, jos vastuullasi on joku muu, kuin oman perheen jäsen. Tämä sama ongelma koskee myös mm. muita hoivatyötä kotona tekeviä. Omaishoitajia. Yksinhuoltajia. Ja varmasti monia muitakin, joita on kai turha tässä sen enempää luetella.

Miettikää. Minun mielestäni tässäkin on yksi epäkohta, joka vaatisi jonkinlaista muutosta…

Yt-aikakausi on tavoittanut jo kunnatkin. Kuitenkin ne entisaikojen kodinhoitajat, joita sai tarvittaessa avuksi, vastaisivat esimerkiksi tähän ongelmaan. Tekisivät mielestäni mittaamattoman kallisarvoista työtä.

Se, että haluammeko säästää vai työllistää, on ajankohtainen kysymys. Nyt monessakin asiassa valitettavasti pelataan vaarallista, kapitalismin aikaan saamaa peliä, jossa leikitään ihmishengillä.

Julkaistu:

SAK:n Palkkatyöläiset -blogi 3.3.2014